Nostan kukan kämmenelleni,
se kuihtunut aikoinaan on.
Ei kukka tämä nosta hymyä huulilleni,
on tämä näky niin onneton.
Terälehdet nuupahtaneet,
ovat joskus kauneuttaan loistaneet.
Kyynel vierii poskellani,
kun kannan kukkaa sormissani.
Silmäni suuresti kostuneet,
heijastaa tähtien tuikkeet.
Kävelen rauhaisasti,
edelleen kukka mukanani.
Lasken kukan varoen,
sun hautaasi katsoen.
Istun viereesi
ja katson kuuta kaipaavasti.
Minä vielä tulen heräämään
ja potemaan tätä pohjatonta ikävää.